Kalevan soljen tekstinäyte
© Jari Tammi 2002 (ote Kalevan soljesta, ss. 187-188)
.......................................................................................................................
12
AIKAHYPPY (osanäyte)
Pimeydessä oli lovi. Varjosielu irtosi ruumiista pään kautta ja puristui ahtaan tunnelin läpi tuonpuoleisen porteille.
Portteja oli kaksi, ja väärä tiesi kuolemaa. Se oli selkäydin, joka valitsi oikean.
Rautahermoisesti Väinämöinen luikahti kynnyspolulleen, himmeään, holvimaiseen, pölyiseen luolaan, jonka varrelle sukulaisvainajat jättivät viestejään. Hän oli kulkenut sen läpi satoja kertoja, mutta nyt ei tullut edes kysymykseen vilkuilla sivuille. Tämänkertainen kippi oli erikoistapaus ja se vaati koko huomion.
Kynnyspolku vei tuonelaan, kuolleiden valtakuntaan.
Väinämöisen ympärille avautui taivaanrannaton maailma, joka jatkui äärettömiin ilman syvyyden vaikutelmaa kuin yksisilmäisen kangastus. Tänne jokainen tulisi kerran ja jäädäkseen, mutta hän oli vain vierailemassa. Hän loi nopean yleissilmäyksen ja näki kaiken olevan suunnilleen ennallaan. Syksynvihreän maiseman supisti kasaan matala jokilaakso, jonka musta tuonenvirta lävisti kuin käärme. Ei tiedetty, kuinka kauaksi se virtasi ja mitä oli sen päässä, eikä se ratkeaisi tälläkään kertaa. Sen kahtapuolin rantakaistaleilla levittäytyi kumpuileva maasto, jossa jokaisella suvulla oli oma kuolleiden kylänsä. Ne olivat hiljaisia ja hämäriä piha-aitauksia, joita hallitsivat valtavat, oksien raskauttamat sukupuut – yksi niistä hänenkin sukuaan varten, yhdellä oksalla hänenkin terhonsa.
Lehtikään ei havissut. Tarpeeksi keskityttyään hän erotti siellä täällä hitaasti liikkeelle lähteviä varjoja, jotka saivat muodon ja kiinteytyivät vainajiksi. He näyttivät ikävystyneiltä. Nuorena hän oli vannonut, ettei hän kuoltuaan jäisi sukupuunsa alle röhnöttämään – ja vanhana häntä oli huolettanut se, ettei hän ollut lovimatkoillaan löytänyt isäänsä röhnöttämässä sukupuun alla.
Viivyttelemättä hän laskeutui kylien välissä luikerteleville ahtaille mukulakiviteille. Pari vainajaa huomasi hänet ja liukui varjoihin. Vaistosivatko he, että hän liikkui luvattomilla asioilla? Hän itse tunsi jännittyneisyytensä paistavan räikeästi tuonelan kaikille yhdeksälle tasolle ja murretuille, harmaille vyöhykkeille asti.
Mutta hän oli pelimies, yksi parhaista, ja hänen maanpäällisenä tukenaan oli apumies, johon saattoi luottaa pitkilläkin kipeillä. Jollei hän toiminut jäänmurtajana, niin kuka sitten? Manan majoille ei tultu hyppimään ruutua. Toinen muistajakaan, joka oli myynyt runokartan, ei olisi ollut jymäytettävissä. Maine kulki miehen edellä.
Väinämöinen irvisti. Vaikka hänen todellinen ruumiinsa makasi parhaillaan tiedottomana kostean tuvan lautalattialla ryijyn päällä, muinaisegyptiläinen amulettisormus puristi kipunoivasti sormea kuin se olisi ollut oikea, rajan yli salakuljetettu kahle hänen lumeruumiissaan. Apumies oli antanut sen mukaan tarkemmin selittelemättä. Nyt mielessä kummitteli epäilyksen varjo.
Oli monta syytä olla varuillaan.
.......................................................................................................................
