Poistoja Kalevan soljesta
Kalevan soljen kirjoitusprosessi kesti kuusi vuotta. Perusteellinen syventyminen alkuperäisiin kalevalataruihin ja suomalaiseen mytologiaan tuotti yllin kyllin aineistoa; vuosien hiomisen tuloksena lopullisesta versiosta piti karsia tarinan kokonaisuuden vuoksi valmista tekstiä satojen sivujen edestä.
Tämän poiston sijoituskohta: II osa, 3. luvun alku
.......................................................................................................................
NINJOJEN TAUSTATARINA
Seitsemäntoista vuotta sitten Honsu-saaren keskilännessä tapahtui kummia. Kammu ja muut Nipponin keisarit kyllästyivät pääkaupunkiinsa Naraan ja perustivat kymmenessä vuodessa uuden hallintokaupungin Kansain hedelmällisen riisitasangon pohjoisosaan. Tuo Purppuravuorten kaupunki, jota etelää lukuun ottamatta ympäröi matala vuoristo, oli nimeltään Heian-Kyo, lyhyesti Kioto. Monsuunit eivät ulottuneet sen suojaan, joten talvet eivät olleet liian kylmiä eivätkä kesät liian kuumia, sakurat kukkivat eikä puutarhoissa ollut liikaa kiviä. Mikäs siellä siis ollessa, ellei olisi ollut tuota pyrkyrimäistä Fujiwara-sukua, joka oli aina ollut hanakka naittamaan tyttäriään keisareille ja sitä kautta hivuttautumaan yhä lähemmäksi vallankahvaa. Samoin sellaisilla suvuilla kuin Minamoto, Sugawara ja Taira alkoivat sormet syyhytä.
Mutta nuppu oli vielä oraalla. Korealaisen lisäksi varsinkin kiinalainen vaikutus Nipponissa oli yhä suuri, buddhalaisuus vyöryi shintolaisuuden yli ja uusia temppeleitä nousi kuin sieniä sateella. Yhteydet Kiinaan kuitenkin viilenivät keisari Kammun tiukassa otteessa; kivat jutut haluttiin tehdä itse. Taide ja kirjallisuus kukoistivat Genjin johdolla, ja kuvitetut käsikirjoitukset edustivat maailman huippua.
Samoin rumat jutut haluttiin tehdä itse. Ennen auringon putoamista eläneen kiinalaisen kenraalin Sun Tzun Sodankäynnin taito muodostui aatelissukujen kylmässä sodassa kulttikirjaksi. Pääperiaatteita olivat ennaltavalmistelu, harhautus ja yllätys. Kunnian ja näyttävyyden perikuvat, samurait, jotka antoivat vastustajalleen aikaa nostaa pudonneen miekkansa, eivät kähmintä- ja juonitteluverkoston tihentyessä enää pärjänneet. Salaiset asiamiehet astuivat kuvaan.
Erilaisia sissiliikkeitä perustettiin. Hattori-suku koulutti sabotoijia, vakoojia ja salamurhaajia vuokrattavaksi. Munkki Kukai hautoi buddhalaisuudesta uutta mystistä Shingon-lahkoa, jolle olivat ominaista salatieto ja sormimagia, sen velhoilla tuli-, rupikonna- ja hämähäkkitaikuudet. T’ang-dynastian romahdusta ennakoiden Kioton alueelle saapui myös kiinalaisia sotaherroja armeijanrippeineen ja soturimunkkeja eli jamabusheja.
Sikisivät näkymättömät ninjaklaanit. Kukin klaani kehitteli omia oppejaan ja taistelutapojaan salassa muilta. Mutkikas hierarkia perustui kasvottomista johtajista naamioituviin ammattitappajiin, joissa yhtyivät taistelutaito, magia ja äly. Näille ninjoille oli uskottu paljon pyhää perimätietoa.
Oliko siis ihme, että tästä valtataistelujen ja uskonnollisten ravistusten sulatusuunista oli putkahtanut maailmalle kaksi vaeltavaa ninjaa kuin ennenaikaisesti munasta kuoriutuneet lohikäärmeenpoikaset? He olivat kolmatta vuotta sitten suunnanneet länteen keriäkseen kauan sitten kadonnutta Silkkitien johtolankaa, Sormussepän tarinaa, taas kokoon. He nyppivät lisätietoja etapilta etapille ja tekivät elääkseen keikkahommia, jos vain joku halusi päiviltä kilpailijansa tai kapinoitsijansa. He ohittivat hitaampiansa eivätkä tervehtineet vastaantulevia. He näkivät niin Bagdadin kuin Aleksandrian, Konstantinopolin kuin Rooman sekä Kaarle Suuren pikkuruisen pääkaupungin Aachenin.
He näkivät myös viimeisen avaarin.
Avaari nimittäin näki viimeiseksi heidät.
Lisää rintamerkkejä. Ninjat piileskelivät Rooman Pietarinkirkon kattorakennelmissa joulupäivän messun aikaan, kun paavi Leo III yllättäen kruunasi Kaarle Suuren keisariksi. Keisari ei ollutkaan mikään turha mies, hän sattui hallitsemaan koko läntisen Euroopan kristikuntaa Elbeltä Pyreneiden taakse ja Rooman alta Pohjanmerelle saakka. Vielä ninjat eivät tienneet, että kuningas Väinämöinenpä hallitsi maailman eniten soita.
Matka oli vietävä loppuun. Friisien rannikolta he ylittivät Pohjanmeren salmen ja tupsahtivat englantilaisten Angliaan. Ylhäällä Northumbriassa he kävivät muiden matkailijoiden lailla katsomassa Jorvikin nähtävyydet ja piirtämässä niistä kuvat. He mittailivat Hadrianuksen muuria ruutumekkoisten skottien rajalla, vertailivat sitä päästä päähän kävelemäänsä Kiinan muuriin – ja pitivät niitä yhden ja saman jumalaisen muinaismuurin äärijäännöksinä; vain välistä puuttui pieni osa. Purjehtivatpa he kelttioppaan avulla Ellan Vannan -saarelle pällistelemään manxien noiduttuja punasilmäisiä valkoporsaita, jotka osasivat muuttaa kokoaan, ja sieltä vielä etelään, Eirenmeren poikki Liffeyjoen suun etelärannalle Baile Átha Cliathiin, voitettavaksi tarkoitettujen esteiden tyyssijaan, jossa vuorostaan porsaat pystyivät ainoina näkemään tuulen. Julmat norjalaiset olivat jo kuusi vuotta hävittäneet ja valloittaneet lähialueita.
Niin uskomattomalta kuin se kuulosti, Liffeyjoen rannalla nämä nimettömät, hiljaiset ninjat törmäsivät yhtä nimettömään ja hiljaiseen druidiin ja kuulivat paljon uutta Itämeren kahdesta kaukaisesta suurheimosta, skandeista ja fenneistä, joiden maine verenhimoisina viikinkeinä ja samanistisina tietäjinä oli vailla vertaa ulkoisesti loistavan mutta sisällöltään niin tyhjän frankki-imperiumin takana. Lisätietoja herui myös Kalevasta, Loki-noidasta ja Sampsa Pellervoisesta, ukkosenjumala Ukosta ja Panu Pitkäsestä, aasajumalista, veden hyljejumala Ahdista ja sodanjumala Turisaksesta. Ennen kaikkea heidän kiinnostuksensa heräsi auringon hautaan.
Alkoi pitkän, itse asiassa pisimmän mahdollisen matkan ihan lyhyt paluu, eräänlainen suuntimen viime korjaus. Eiren vihreältä saarelta Itämeren sydämeen matka osoittautui yllättävän kivikkoiseksi. Siihen meni koko kesä. Norjalaisviikingit rällästelivät etupäässä Angleseyn eli Ongulin pyhällä druidisaarella eivätkä suostuneet antamaan kyytiä paluumatkalle skandien niemelle, koska lisäpaikkojen takia he olisivat joutuneet luopumaan osasta ryöstösaaliista. Ei muuta kuin Gwyneddin ja Mercian läpi Britannian saaren kaakkoisrannalle, sujuvasti salmen kapeimman kohdan yli mantereelle ja edelleen itään saksien Metsälinnaan eli Hampuriin. Tultuaan ankaran ulkomaalaisvihan takia torjututuksi daanien Hedebystä – he kun olivat kieltäytyneet kerrosvoileivistä – ninjat jatkoivat itään kohti Wolinia. Saksit tuputtivat heille meripihkarihkamaa, sitten pommerit öljyä ja slaavit pohjattoman tunteellisia kansanlauluja, kunnes Itämeri avautui Veikselin suistosta. Truson satamasta purjehdittiin lopulta Saareen.
Se, mitä nämä ninjat kokivat auringon haudan äärellä, jäi arvoitukseksi, sillä he eivät tunteitaan kuohautelleet. Ehkä Kalevanjärven vaatimaton koko oli pettymys? Tai sitten sen hiljainen yksinkertaisuus teki heidän muurattuun sieluunsa vaikutuksista suurimman, samalla lailla kuin Angleseyssa druidien ikivanha Llyn Cerrig Bach -uhrilampi, joka sekään ei ollut koolla pilattu.
Ainakaan ninjoihin ei tehnyt vaikutusta Kalevanjärven matkaoppaan räpätys. Mutta he eivät olleet ainoita, jotka salaa hymyilivät, kun yöllä puhjenneessa ilmitappelussa Lemminkäinen kehtasi vaientaa oppaan halkaisemalla häneltä kielen ja kumauttamalla pöydänjalalla päälakeen Fuji-tulivuoren kokoisen kuhmun.
Sen jälkeen ninjat vaihtoivat merkitsevän sormiliikkeen.
Ja kun tarpeeksi tapeltiin pilkattujen jumalien puolesta, kuten ihmisten tehtävänä maan päällä oli ollut kautta aikojen, Ukko voitti rinnanmitalla Odinin, Kiesuksen ja Buddhan. Kukaan ei tiennyt, kenen puolesta ninjat taistelivat, sillä he taistelivat vain itsepuolustukseksi, mutta heidän jälkensä oli selvästi tuhoisin varsinkin skandien keskuudessa. Haavojen laskemiseen ja nuolemiseen meni loppuyö. Salin korjaus tulisi viemään koko syksyn.
© Jari Tammi 2002
.......................................................................................................................
