Poistoja Kalevan soljesta
Kalevan soljen kirjoitusprosessi kesti kuusi vuotta. Perusteellinen syventyminen alkuperäisiin kalevalataruihin ja suomalaiseen mytologiaan tuotti yllin kyllin aineistoa; vuosien hiomisen tuloksena lopullisesta versiosta piti karsia tarinan kokonaisuuden vuoksi valmista tekstiä satojen sivujen edestä.
Tämän poiston sijoituskohta: II osa, 2. luvun alku ja loppu
(Huom. Viisi ensimmäistä riviä uudelleensijoitettiin sivulle 119.)
.......................................................................................................................
SILKKITIE
Jos haluat silkkiä, ota Silkkitie. Niin näpäytettiin niitä, jotka torilla valittivat laadusta. Ja mitä idemmäksi painelet, sitä halvemmalla saat.
Jotkut lähtivätkin. Jotkut tosiaan lähtivät, eivätkä takaisin tulleet. Mutta ne, jotka tulivat takaisin, tulivat takaisin rikkaina.
Siis matkaan! Turusta vene. Tai Pohjolasta, jos haluttiin enemmän vauhtia. Pakkaamisessa ei kannattanut nuukailla, sillä lastista riippui matkan menestys. Ja oli parempi varata mukaan jotain hammastikkua pidempää, kuten epäluuloinen silmä, luotetut toverit ja paksu kypärä. Tosin nekään eivät aina taanneet kotiinpaluujuhlia. Jotkut aloittelijat luottivat vain valloittavaan, portteja aukovaan, ystävälliseen hymyyn.
Hymyili se pääkallokin.
Myös voimat oli jaettava oikein. Virunmeren pohjoisrannan ja Koiviston kutsuvat lihapadat – unohtamatta Uudenmaan merirosvorannikon syrjäpoukamille kuten Vantaanjoensuulle pesiytyneitä merirosvoja – viitoittivat purjehdustien Nevalle, kunnes puskettiin kannaksen läpi Laatokan pohjukkaan.
Vanha Laatokka oli vatjojen, vepsien ja slaavien tärkein kauppapaikka, jonne saapuivat karjalaisten ja inkeriläisten lisäksi niin pohjoisesta bjarmit kuin idästä permit – usein etukäteen sovittuina vuodenaikoina, jopa päivän tarkkuudella, jos kalenterisauvat kulkivat ajassa tai luonnonilmiöt luettiin oikein. Sveat kutsuivat markkinasatamaa Aldeigjuborgiksi.
Lopullinen matkareitti lyötiin lukkoon nyt. Laatokalta pääsi niin Bjarmiaan kuin Bolgariin, ja sieltä Shashi-Tashkentin arabialaisille hopeakaivoksille. Sitä reittiä kutsuttiin Hopeatieksi. Muuten jatkettiin alas Bysanttiin; lännen päässä Silkkitien ponnahduslautana oli Bosborin Konstantinopoli, svealaisittain Miklagård.
Monet venekunnat valitsivat jo Virunmerellä Saaren-reitin ja tunkeutuivat suureen sisämaahan Väinäjoen kautta, yleensä Dneprjoelle. Kaikki riippui siitä, mitä myi ja kenelle. Etelään tultaessa vuodat ja meripihka merkitsivät jo puhdasta kultaa. Samoin orjat, metsästyshaukat, hunaja, vaha, mursun syöksyhampaat ja teräsmiekat menivät kuin kuumille kiville.
Tavaran lailla myös tarinat vaihtuivat, joskus kokonaiset jumalat muuttivat matkarepussa paikasta toiseen. Ja jos välillä tuntui, että kaukomaiden tarut kävivät etäisyyksien kasvaessa aina vain ihmeellisemmiksi, kaukomailla meikäläisten taruista ajateltiin täsmälleen samaa. Merestä noussut pieni musta mies kasvatti mittaansa ja kellertyi sitä mukaa, kun jutut hänen seikkailuistaan levisivät itään.
Damghan, Kaspianmeri. Vene oli vaihdettu erämaalaivoihin, sillä nyt alkoi Silkkitien varsinainen maataival käsittämättömine välimatkoineen – epämääräisiä kameliteitä kaikkine kurjuuksineen. Ryöstelevien nomadien, vihamielisten arokansojen, jopa petojen ja tautien takia se noudatti vakiintunutta reittiä tasaisesti rikastuvien etappikaupungien välillä, kunnes vastaan tuli Kiinanmuurin läntinen pää. Muurin tehdessä mutkan pohjoiseen päästiin Keltaiselle joelle – eikä aikaakaan, kun jo ohiteltiin silkkiperhosen koteloviljelmiä. Enää muodollinen silmänräpäys keskellä suunnatonta Kiinaa, ja perillä oltiin.
Sian, Silkkitien alku. Oli aika kiittää jumalia, että henkikulta yhä killui mukana.
Niin helppoa se oli. Eikä siihen mennyt kuin pari kolme vuotta.
Silkkitietä koko pölyisen Keski-Aasian halki oli käytetty kauppareittinä jo vuosisatoja ennen auringon putoamista Saareen. Se oli kokenut kaiken skyyteistä hunneihin, uskontojen leviämisestä kansainvaelluksiin, kulkutaudeista uusiin keksintöihin. Niin fennit kuin skandit olivat saaneet vaikutteista osansa. Kyse ei siis ollut mistä tahansa kinttupolusta.
Mutta kukaan tuskin kuvitteli, että reissulle oli lähdetty pelkästään silkin takia.
Tässä vaiheessa nousikin houkutus pienelle pyhiinvaellukselle, eikä mikään estänyt tämän maailman vihtejä yrittämästä Sianista vielä hiukan idemmäksi: Keltaisen meren toisella puolella odottivat maailmanreunan viimeisinä vartijoina Korean niemimaa ja Nipponin saaret, varsinkin niistä isoin ja mahtavin, Honsu. Sillä peräti sieltä asti – väittivät muinaisuuden läpikuultavaan hämärään liuenneet tarulaulut – oli peräisin Kaleva, joka perustaa Itämeren itärannoille fennien rakkaan valtakunnan skandien ja slaavien puristukseen. Tarunsa kullakin. Useimmat pitivät häntä enää taruolentona, jota ei ollut koskaan ollut oikeasti olemassakaan.
Mutta mitä vikaa siinä oli? Taruja oli kiva kuunnella.
Taruja oli niin kiva kuunnella, että ne kulkivat myös päinvastaiseen suuntaan. Ukon ja Thorin seikkailut tunnettiin Intiassa asti paikallisina sovelluksina ja uusin nimin. Merestä nousseesta mustasta pienestä miehestä oli Nipponissa kasvanut valkohiuksinen jättiläinen, Sormussepän poika, jonka tehtävänä oli vahtia, että sarvisilmäinen aurinko nousi joka aamu merestä.
Tavaraa vaihdettiin kovasti tinkien, mutta tarinoita kerrottiin ilmaiseksi.
© Jari Tammi 2002
.......................................................................................................................
