Poistoja Kalevan soljesta
Kalevan soljen kirjoitusprosessi kesti kuusi vuotta. Perusteellinen syventyminen alkuperäisiin kalevalataruihin ja suomalaiseen mytologiaan tuotti yllin kyllin aineistoa; vuosien hiomisen tuloksena lopullisesta versiosta piti karsia tarinan kokonaisuuden vuoksi valmista tekstiä satojen sivujen edestä.
Tämän poiston sijoituskohta: VI osa, 8. ja 9. luvun välissä
.......................................................................................................................
KULLERVON VEROT
Kullervo ajoi hevosrekeä Sarajoen eteläviertä. Häijyt silmät kipinöivät vihasta, sillä hän tunsi itsensä petetyksi jälleen kerran ja vannoi syvällä mustassa mielessään lopullista kostoa Untamolle.
Pelkän tähtitaivaan valaisemalla synkällä metsätiellä matka oli rauhallista, mutta huurreturpainen hevonen pärskähteli tyytyväisenä pienestä yölenkistä piristävässä pakkasessa. Sen vaisto sanoi, että sitä oli potkaissut onni, kun se oli saanut olla illan poissa Kalannista.
Laitilan ohitettuaan Kullervo kohtasi vastaantulijoita, ensin hiihtäjiä ja sitten enemmän kävelijöitä: aikaisia lähtijöitä Pohjolan häistä. Yömyöhä porukka oli enimmäkseen riehakasta, eikä kylmyys latistanut juhlatuulta vietäväksi kotiin asti tuliaisiksi. Hevonen pärskähti jokaiselle tuttavallisesti tietäessään, että nämä kaksijalkaiset olivat vastuuntuntoisia ihmisiä, joilla oli aamulla aikainen herätys ja kotiaskareet odottamassa. Hevonen tiesi paljon, itse asiassa paljon enemmän kuin Kullervo itse.
Pian Hiisilammen jälkeen Kullervon katkeruus saavutti lakipisteensä. Mielessään hän oli surmannut Untamon sadalla eri mielipuolisella tavalla, mutta nyt sormet syyhysivät Ilmarisen takomaa erikoismiekkaa ja tuhisevat sieraimet veren lämmintä hajua. Hän piiskasi hevosta huomaamattaan. Kärsimättömyys keitti pohjaan, kun vastaantuleva joukko Valkojärven miehiä heiloineen heitti huulta, että märkähattu taitaa olla häistä piirun verran myöhässä.
Onnellisesti käyvä hevonen suostui pysähtymään kuitenkin vasta metsämutkan takana, joten Kullervo menetti tilaisuutensa ryppyillä takaisin. Hän verrytteli ja pomppi lumessa ja sähisi, kun hevonen hirnahti huvittuneena.
Yksinäinen nainen hiihti esiin, ja Kullervo paljasti harvat alahampaansa.
”Pohjolastako tullaan?” hän huusi.
Kultahiuksinen neito ei vastannut eikä pysähtynyt. Kullervo käveli rinnalla. ”Pidä taukoa, tyttiseni. Reessäni on lämpimät taljat.”
Peloissaan tyttö nopeutti sivakointiaan, kunnes ahdistelun jatkuessa hän kivahti: ”Surma reellesi ja taudit taljoillesi!”
”Älä nyt suutu, kunhan kysyin!” Kullervo ärähti ja viskasi lunta tytön perään. Hän hyppäsi rekeensä ja antoi hevosen tuntea lautasissaan piiskansa terävyyden.
Kytevävihainen himo yltyi. Seuraava vastaanhiihtävä tyttö, jonka päällysnahkaiset talvisaappaat olivat erityisen koreat, sai tuntea kovistuneen Kullervon pelottavuuden. ”Tyttiseni, tarjoan kyydin kotiin!” hän huikkasi pidätellen hevostaan.
Neito naurahti väkinäisesti eikä ollut huomaavinaan.
”Ei kannattaisi liikkua yksin yöllä”, Kullervo murahti uhkaavasti ja joutui kääntämään päätään neidon suksiessa ohi, ”kuulemma metsässä liikkuu raiskaaja.”
”Painu tuoneen kyyteinesi!” neito huusi kuolemanpeloissaan ja katosi pimeyteen.
Kullervon mitta oli täynnä. Seuraavan neidon kohdalla hän ei enää kysyisi lupaa. Hevonen ulahti kuin koira tuntiessaan piiskan kirvelyn selässään.
Ja Kullervolla oli onnea. Kolmaskin nainen hiihti vastaan. Kivikasvoisena Kullervo pysäytti rekensä ja hyppäsi ylös. ”Käyhän huilimaan rekeeni, neito.”
Tummatukkainen neito ei ollut enää mikään tyttönen vaan hiukan päälle kolmekymppinen, pienikokoinen nainen – silti kiihdyttävä ilo Kullervon silmälle, piirteet sopivasti hänen makuunsa. ”Pääset puremaan pähkinästäni”, hän lisäsi ja astui suoraan eteen.
Nainen törmäsi itseään melkein puolta nuorempaan Kullervoon ja kavahti taakse. Hänen lähekkäiset, kärsineet silmänsä laajenivat kiukusta. ”Anna minun mennä, poika.”
”Entä jos en annakaan?”
”Vedä käteen.”
Kullervon silmät kovettuivat. ”Rekitaljoissani on maannut moni tytti.”
”Syljen viluiselle reellesi.”
”Ja se nähdään!” Kullervo ärähti ja veti naisen väkisin mukanaan.
”Laske minut irti!”
Kullervo kaatoi naisen rekensä taljoille.
”Päästä minut pois!”
Kullervolla oli vaikeuksia irrottaa suksia naisen sätkivistä jaloista, mutta voimalla ja pakolla hän teki sen.
”Potkin rekesi rämäksi!”
Kullervo painoi naisen alas. Toisella kädellä hän avasi pienen arkun ja paljasti sen sisältä kourallisen tasapintaisia hopealantteja, jotka kimaltelivat kuun valossa. Nainen lopetti rimpuilunsa ja niiskahti. ”Onpa sinulla omaisuus mukanasi. Meneekö lahjaksi hääparille?”
”Kolmentoista vuoden verorästit”, Kullervo murahti tyytyväisenä. ”Saat puolet, jos suostut olemaan vähän sopuisampi.”
”Mutta... Ne kuuluvat Louhille...”
”Näh, voin maksaa toisen puolen myöhemmin. Avaa minulle nyt hakasi.”
Nainen yritti katsoa Kullervon kasvoja, mutta ne olivat varjossa. Hän himosi hopealantteja ja hän tunsi itsensä imarrelluksi, että poika oli hinnoitellut hänet niin arvokkaaksi. Hevosen voimakas lemu sai hänet kiihdyksiin ja hän kaivautui Kullervon alla syvemmälle taljojen väliin ja kääri sitten hameitaan ylös.
Se oli nopeasti ohi. Nainen veti hameensa alas jalkojaan väännellen ja kohottautui kyynärpäiden varaan. Hän näki Kullervon kasvot ensi kertaa kuun valossa – ja niiden pohjattoman tylyyden. ”Se oli ihanaa. Sinä olet suuri mies”, hän silti sanoi.
Kullervo laski jalkansa maahan ja vääntyi istumaan reen laidalle. Hänen mielensä kuohui, eikä hän tuntenut oloaan ollenkaan paremmaksi. Hän ei ollut huomaavinaan, kun nainen nousi istumaan reen toiselle reunalle.
”Mistä olet kotoisin, kun olet niin tumma?” nainen kysyi poispäin.
”En mistään”, Kullervo murahti päätään kääntämättä. ”Entä itse?”
”En mistään minäkään.”
”Meillä on sitten paljon yhteistä”, Kullervo murahti kuivasti. Hän mietti, miten lupauksen hopealanteista saisi tyylikkäimmin peruttua. ”Minne matka?”
”Minnekö? Louhin verokarhut kiristivät ohjeitaan ja huomasivat, että veroni ovat rästissä kolmentoista vuoden ajalta.”
”Kolmentoista? Mikä sattuma!” Kullervo sanoi välinpitämättömästi.
”Joten olen palaamassa Untamalaan kolmentoista vuoden jälkeen”, nainen huokaisi raskaasti, ”sillä jotkut ovat sopineet, että Untamo maksaa verot puolestani. Olen nimittäin Kalervon tytär, ja Untamo hääti minut, kun poikani oli nelitalvinen.”
Kullervo kääntyi hitaasti ja tuijotti naisen selkää sydänjuuriaan myöten järkyttyneenä. Nainen vaistosi jotain ja kääntyi hänkin. ”Mikä sinun tuli?” hän kysyi pelästyneenä.
”Äiti...” Kullervo sopersi. ”Äiti...”
”Mitä sinä puhut!”
”Äiti, minä olen etsinyt sinua...”
Nainen ei tajunnut, mutta hän vapisi.
”Äiti, minä olen Kullervo...” Kullervo sai sanottua ja purskahti itkuun.
Nainen nousi hitaasti jaloilleen ja tärisi kauttaaltaan. Kalpeat kasvot kuvastivat enemmän mielipuolisuutta kuin kauhua. Hän ojensi kätensä hitaasti kohti Kullervoa, mutta ne lamaantuivat kesken liikkeen. Hän käveli pois tieltä.
”Äiti, minne sinä menet...”
Nainen käveli syvään hankeen ja kamppaili tiensä alastomien koivunoksien läpi. Kuusi pudotti lumet niskaan ja hän itki.
”Äiti, älä jätä minua!...”
Kullervo juoksi perään. Hän myöhästyi. Nainen käveli jo Sarajoen jäällä. ”Äiti, tule takaisin!...”
Jäät pettivät ja nainen solahti kirkaisten veteen. Kuun kelmeässä valossa Kullervo näki painajaisensa. Nainen liukui jääkannen alle ja hävisi virran mukana Pohjolan suuntaan.
© Jari Tammi 2002
.......................................................................................................................
