Kalevan soljen esipuhe
Kirjailijan esipuhe, joka jätettiin lopullisesta laitoksesta pois
Kalevala-tutkimuksessa vallitsee kaksi koulukuntaa, joista toinen sijoittaa Väinämöisen ja kumppanien seikkailut Karjalaan, toinen taas Lounais-Suomeen. Jälkimmäistä kuitenkin tukee kaksi vahvaa kalevalarunoissakin esiintyvää argumenttia: meri ja tammi.
.......................................................................................................................
LUKIJALLE
Muinaiset sankarimme, epäjumalamme ja haltijamme ovat alkujaan olleet lihaa ja verta. Sitten tarinat alkoivat kiertää ihmiseltä ja sukupolvelta toiselle. Mytologia syntyi.
Tästä olen lähtenyt.
Ensimmäiset sankarihahmot juurtuivat mielikuviimme jo silloin, kun jäätikkö vasta vetäytyi ja maa nousi, ja tarinoita kerrottiin hyvät 12.000 vuotta ennen kuin ne melkein lipesivät käsistämme. Leijonanosa kansanrunoistamme satoinetuhansine muunnelmineen on nimittäin kerätty nykyrajojemme ulkopuolelta, lähinnä Vienasta, Inkeristä ja Virosta. On kuitenkin vahvaa näyttöä siitä, että kalevalatarujen päänäyttämö sijoittuu Varsinais- ja Vakka-Suomen rannikoille, Itämereen johtavaan saaristoon ja Saarenmaalle, ehkä myös Gotlantiin (Vuojola). Näin ollen Väinämöisen ja kumppanien suurtekoja muisteleva tarusto on karannut Karjalaan vasta kristinuskon työnnöstä. Kun järjestelmällinen keräystyö alkaa 1800-luvulla, Länsi-Suomessa ovat jäljellä enää loitsut. Nyt viimeiset runonlaulajamme ovat hupenemassa sukupuuttoon.
He ovat tehneet parhaansa. Runojen "pyhä", alkuperäinen muoto on pyritty säilyttämään jo riimimuistamisen takia (tosin juuri alkuriimien hirmuvallassa monet nimet ja sanat ovat vaurioituneet äänne kerrallaan). Ja mikä kiinnostavinta, jossakin on ollut se ensimmäinen, luova runoilija, joka on synnyttänyt originaalin – ennen kuin unohtumisen, muuntumisen ja lisääntymisen lait ovat alkaneet jyllätä. Tämä muinainen sanaseppo on ollut tärkeiden tapahtumien silminnäkijänä. Joku hänenlaisistaan on ensimmäisenä keksinyt "uutisaiheet" myös itse Väinämöisestä – tai todennäköisemmin: yhdestä monista Väinämöisistä.
Alusta asti totuus on ollut subjektiivista. Ja kuten tänään, usein totuus alistettiin viihteen palvelukseen, rakkauslauluiksi ja kauhukuunnelmiksi asti. Asioita ei ilmaistu suoraan edes kronikoissa vaan käytettiin vertauskuvia ja kiertoilmauksia, kuten norjalais-islantilainen Edda todistaa kenningeillään. Mutta aikalaiset tunsivat kielen. Tänään tuo salakieli ei avaudu yhtä helposti – ajattelutapamme on toinen, arvomme ovat toiset. Ottakaamme esimerkiksi kallis Kalevalamme: sen näennäinen korkealentoisuus on johtunut yksinkertaisesti kyvyttömyydestä tulkita samanismia.
Niin paljon kuin Kalevaa pidetäänkin kulttuurimme kulmakivenä, se on vain Elias Lönnrotin valitsema näyteikkuna myytteihimme vuodelta 1849, sulatusuuni tuhansista kansanrunomuunnelmista. Paikoin jokainen rivi saattaa olla poimittu eri runolähteestä ja hiottu yhteiseen mittaan. Mutta hän teki saman kuin jokainen aiempi – tai myöhempi – kansaneepoksen luoja. Homeros, kaksi ja puoli tuhatta vuotta aikaisemmin, oli yhtä lailla puhtaaksikirjoittanut tuhatvuotista lauluperinnettä Odysseiaksi ja Iliaaksi.
Kansanrunot kertovat kaiken. Niitä pitää osata lukea ja ne pitää löytää. Varhaisin jälkipolville säilynyt kirjallinen tallenteemme on Mikael Agricolan epäjumalten luettelo vuodelta 1551, ja siinä hämäläisten "Äinemöinen / wirdhet tacoi". Tänään myyttiperintömme on maailman rikkaimpia intialaisten, kelttien, skandinaavien, kreikkalaisten ja egyptiläisten hyvässä seurassa.
Huima innoitukseni on ollut työstää näitä myyttejämme selitysmalliksi siitä, mitä on suomalainen mytologia ja mihin todellisiin tapahtumiin se oikeastaan perustuu.
Alkaessani rekonstruoida valtavaa myyttimassaa juoksevan tarinan muotoon tajusin pian, että minun on jatkettava siitä, mihin Lönnrot oli jäänyt. Mitenkään vähättelemättä Kaarle Krohnin ja Matti Kuusen kaltaisten tutkijoiden suurenmoista työtä, Lönnrot oli kuitenkin taiteilija ja runoilija. Hänen intuitionsa oli nerokas, profeetallinen. Samoin tajusin, että runoaiheet levittyvät itse asiassa tuhansien vuosien haitarille. Ja tässä astuu avuksi ihmisluonteen arvaamattomuus. Se on aina ollut sama.
Tunne ihminen ja tunnet esihistorian.
Siksi salli ilmaisu, että tämä tarina perustuu tositapahtumiin. Siksi Väinämöinen on syntynyt Turussa vuonna 756. Viikinkiaikaan Itämeri on aktiivinen, voimakas, itsetuntoinen, tapahtumatäyteinen keskuskenttä, jota muu Eurooppa ja maailma niin pelkää kuin kunnioittaa – ja pakanallisuutensa vuoksi myös vihaa. Veremme on levoton ja kauppaa tehdään kauas. Kotikonnuiltamme laivareitit ulottavat lonkeronsa niin Britanniaan kuin Välimerelle, Hopeatie vie Tashkentiin ja Silkkitie napanuorana Kaukoitään Tyynelle valtamerelle asti. Kulta on harvinaista ja himottua, mutta meillä on arvokkaat turkiksemme. Eri aikojen aseet ja työkalut ovat käytössä rinta rinnan niin luusta, vaskista (pronssi) kuin teräksestä, samalla kun kansainvälisiä muotivirtauksia istutetaan tuntosarvet ojossa kotioloihin.
Teokseni päätapahtumat liikkuvat vuoden 801 syystalvessa, mutta hakevat kaikunsa noin vuosilta 500 eKr, 2500 eKr ja 5000 eKr. Merkittäviä juurihahmoja ovat Sampsa Pellervoinen, Kaleva ja Ukko ylijumala.
Väinämöinen on jungimaisesti suomalaiseen sielunmaisemaan syväjuurtunut arkkityyppi, siis jokaisen suomalaisen ylittämätön sankari. Hänen rinnalleen olen nostanut päähenkilöiksi Lemminkäisen ja Ilmarisen – sekä arkkiviholliseksi Pohjolan "akkakuningas" Louhin. Lyömättömässä kunnianhimossaan hän näyttää, että esihistorialla voi olla omat kaasukammionsa ja bakteerisotansa. Sampo taas on kalevalatarujen keskeisiä, yhä ratkaisemattomia mysteereitä, ja olen sommitellut sille uuden selitysmallin.
Mitä tulee keskeistaruihin Iso tammi, Iso härkä, Päivänpäästö, Tulen synty ja Raudan synty, uskon niiden kumpuavan "auringon" putoamisesta Itämerelle noin 2500 vuotta sitten. Kaalinjärvi, mytologiassa "Alaman järwi", on meteoriittijärvi Viron Saarenmaassa, ja kutsun sitä tässä Kalevanjärveksi. Pureudun aiheeseen syvemmin jatko-osassa.
Koska suomalaiset ovat kautta aikojen olleet kuuluisia tietäjistään, noidistaan ja samaaneistaan, minulla ei ole ollut vaikeuksia nostaa tärkeiksi teemoiksi (a) tiedonhallintaa ja (b) tuonpuoleista maailmaa. Lisäksi olen etsinyt heimojuuriamme ja hakenut oikeutusta Matti Klingen puolustamalle (ja valitettavasti J.L. Runebergin vähättelemälle) arvollemme entisenä merten, rantojen ja saaristojen mahtivaltana läpi kulta-aikojemme.
Vaikka olen tähdännyt uskollisuuteen alkutarujamme kohtaan, viime kädessä olen antanut selkävoiton luovalle mielikuvitukselle. Olen kehittänyt uusia teemoja kuten Kalevan soljen, Lokin kirouksen ja muistajien absoluuttisen perimätiedon, sekä lainannut alkemistien viisastenkiveä. Lisäksi olen tarinan tueksi synnyttänyt koko joukon uusia myyttirunoja, joiden voisi olettaa joskus olleen olemassa mutta sittemmin kadonneen unohduksiin. Ja olenpa härskisti vienyt muinaisskandinaaveilta muutaman saagankin väittääkseni niiden alun perin pohjautuneen suomalaisiin tapahtumiin.
Kylmä tosiasia on, että aukkoja löytyy myös mytologiasta. Kantaisämme Kaleva pulpahtelee kansanrunoissamme äärimmäisen harvoin, ja silloinkin nimenomaan kalevanpojista eli jättiläisistä puhuttaessa. Jotain oli tehtävä. Rivien välissä esittelen joukon vaihtoehtoteorioita monista kalevalaismytologisista arvoituksista, toisinaan kieli poskessa, sillä ennen kaikkea haluan sinun, lukijani, viihtyvän teokseni parissa, ja ehkä myös oppivan jotain uutta suomalaisesta myyttitajunnasta. Käsissäsi on samanistinen seikkailuromaani, joka luotaa jääkaudesta viikinkiaikaan.
Suurimpina innoittajinani mainittakoon Uno Harva, Martti Haavio, Lennart Meri ja Matti Klinge, unohtamatta uusinta kansainvälistä tutkimusta tai alkuajan uranuurtajien ja kansanperinteemme löytöretkeilijöiden työtä K.A. Gottlundista alkaen – jonka ideasta, muistettakoon, Lönnrotkin loi eepoksensa. Pitkäaikaisesta kannustuksesta haluan kiittää erityisesti Raoul-serkkuani sekä kaikkia vanhoja lukijoitani. Enin kiitollisuudenvelka lankeaa kuitenkin vaimolleni ja sisarelleni, sillä ilman heidän tukeaan ja apuaan tätä teosta ei olisi voitu kirjoittaa.
Kalevan solki otti kuusi vuotta elämästäni – vuoden tutkimuksiin, kaksi vuotta kirjoitusvaiheeseen ja kolme vuotta hiomiseen ja karsimiseen – mutta sydämeeni se jäi lähtemättömästi.
Bangorissa, Pohjois-Walesissä 1996–2002
Jari Tammi
.......................................................................................................................
ANAKRONISMEISTA
Koska Kalevan soljesta on haluttu luoda eräänlainen uuden ajan kansalliseepos, joka selittää suomalaisuutta tuhansien vuosien aikaperspektiivillä, tekstissä voi esiintyä ilkikurisia, enteellisiä viittauksia tämän päivän asioihin. Mitäpä uutta siinä. Romaanit heijastavat aina nykyaikaa, varsinkin historialliset romaanit.
Tietoiset anakronismit (aikaan kuulumattomat asiat) ovat varsinkin elokuvissa välillä ihan villitys; vrt. Marc Normanin ja Tom Stoppardin käsikirjoittama Rakastunut Shakespeare (1998), joka sai seitsemän Oscaria. Historia itsessään on jo hullua – siis huumorilla siihen myös suhtauduttakoon.
Kalevan soljessa on silti pyritty ajanmukaisuuteen. Esimerkiksi sveajaarli Erik Ruotsin nenällään käyttämät lasikiekot ("silmälasit") perustuvat tosiasiassa uusimpaan arkeologiseen viikinkitutkimukseen, jonka mukaan viikingit saattoivat satunnaisesti käyttää näkönsä parantamiseksi voimistavia lasilinssejä. Keksinnöt tulevat ja menevät, historia kuhisee yllätyksiä!
.......................................................................................................................
