Poistoja Kalevan soljesta
Kalevan soljen kirjoitusprosessi kesti kuusi vuotta. Perusteellinen syventyminen alkuperäisiin kalevalataruihin ja suomalaiseen mytologiaan tuotti yllin kyllin aineistoa; vuosien hiomisen tuloksena lopullisesta versiosta piti karsia tarinan kokonaisuuden vuoksi valmista tekstiä satojen sivujen edestä.
Tämän poiston sijoituskohta: III osa, 6. luku
.......................................................................................................................
LAULAVA LUU
(Teema esiintyy niin Skandinaviassa kuin Englannissa, meillä mm. suomenruotsalaisessa Systrarna-balladissa. Se on peräisin Laulava luu -sadusta, joka on levinnyt läpi Euroopan ja jota on kerrottu Afrikassa ja Intiassa asti: sisarensa kädestä surmatun neidon haudalle kasvaa sielupuu, josta valmistettu soitin paljastaa syyllisen. Tämä redaktio antoi aiheen myös suomalais-virolaiselle Kanteleen synnylle. Ohessa Jari Tammen tulkinta samasta teemasta.)
Kaksi sisarta pesee äkkisyvällä rannalla veljensä vaatteita. Pikkusisko, jolle luonto on suonut enemmän kauneutta, on polvistunut pahaa aavistamatta kiven päälle, kun isosisko sysää hänet kateudesta aaltoihin. ”Vedä minut ylös”, hukkuva anoo. Hän tarjoaa lunnaita: kultakäädyt, kultakruunun ja viimeiseksi sulhasen. Isosisko naureskelee, että kaikki lankeaa hänelle ilmankin, mutta pikkusiskon on turha toivoa, että hän saisi enää koskaan nähdä Virunkannon sateenkaarimaata, ja pian hän tosiaan ottaa ja hukkuu.
Vastarannalla asuva kalastaja kuulee mereltä ihmeellisen kielenhelähdyksen ja sitä seuraten löytää ruumiin, josta hän valmistaa kanteleen. Kaikukoppa syntyy tytön pääkallosta, naulat sormiluista ja kielet hiuksista. Kun myöhemmin kalastaja soittaa uudella kanteleellaan kavalan isonsiskon häissä, tämä puhkeaa itkuun. Kurkun kuristaessa kyyneleet kasvavat sävelten mukana yhä suuremmiksi, karpalon, apilankukan ja pyynmunan kokoisiksi ja simpukanhelmen sileiksi, kunnes niiden ollessa kananmunan mittaisia silmät puhkeavat ja kallo halkeaa. Isosisko on kuollut ennen kuin soitto päättyy.
Veli on nyt menettänyt kaksi sisarta ja pyytää kalastajaa antamaan kanteleen hänelle lohdutukseksi. Niin tapahtuu. Soittaessaan sitä hän kuulee sen laulavan: ”Veli, näppää minua, näppää minua!” Veli pelästyy ja kiikuttaa kanteleen tietäjälle tarkistettavaksi. Tietäjä sanoo, ettei soittimessa ole kiroja eikä kateita – siinä asuu pikkusiskon henki. Hän kehottaa veljeä menemään kotiinsa ja soittamaan sillä, antamaan soittovuoron äidilleen ja sitten isälleen. Vanhempien lopetettua veljen on pidettävä kanteleesta lujasti kiinni, sillä se muuttuisi käärmeeksi, sisiliskoksi, sudeksi ja karhuksi ja vuorollaan kaikeksi, mitä on maan päällä. Sen muuttuessa värttinäksi veljen tulee katkaista se, panna toinen puolikas tyynyn alle ja toinen vuoteensa jalkopäähän ja katsoa aamulla, mitä tapahtuman pitää.
Veli tekee työtä käskettyä. Kotona hän soittaa pöydän päällä kanteletta, joka laulaa: ”Veli, näppää minua, näppää minua!” Hän antaa kanteleen äidille, jonka soitosta se laulaa: ”Äiti, näppää minua, näppää minua!” Sitten soittaa isä, jolle se laulaa: ”Isä, näppää minua, näppää minua!” Veli ottaa kanteleen taas itselleen eikä päästä irti, kun se muuttuu vuorollaan käärmeeksi, sisiliskoksi, sudeksi ja karhuksi ja kaikeksi muuksi, mitä on maan päällä, kunnes siitä tulee värttinä. Sen veli katkaisee ja sijoittaa puolikkaat vuoteensa eri päihin.
Aamulla veli näkee pikkusiskon istuvan vuoteensa reunalla, katsomassa ikkunasta sateenkaarta.
© Jari Tammi 2002
.......................................................................................................................
