Kalevan soljen tekstinäyte
© Jari Tammi 2002 (ote Kalevan soljesta, ss. 187-190)
.......................................................................................................................
12
AIKAHYPPY (osanäyte)
Pimeydessä oli lovi. Varjosielu irtosi ruumiista pään kautta ja puristui ahtaan tunnelin läpi tuonpuoleisen porteille.
Portteja oli kaksi, ja väärä tiesi kuolemaa. Se oli selkäydin, joka valitsi oikean.
Rautahermoisesti Väinämöinen luikahti kynnyspolulleen, himmeään, holvimaiseen, pölyiseen luolaan, jonka varrelle sukulaisvainajat jättivät viestejään. Hän oli kulkenut sen läpi satoja kertoja, mutta nyt ei tullut edes kysymykseen vilkuilla sivuille. Tämänkertainen kippi oli erikoistapaus ja se vaati koko huomion.
Kynnyspolku vei tuonelaan, kuolleiden valtakuntaan.
Väinämöisen ympärille avautui taivaanrannaton maailma, joka jatkui äärettömiin ilman syvyyden vaikutelmaa kuin yksisilmäisen kangastus. Tänne jokainen tulisi kerran ja jäädäkseen, mutta hän oli vain vierailemassa. Hän loi nopean yleissilmäyksen ja näki kaiken olevan suunnilleen ennallaan. Syksynvihreän maiseman supisti kasaan matala jokilaakso, jonka musta tuonenvirta lävisti kuin käärme. Ei tiedetty, kuinka kauaksi se virtasi ja mitä oli sen päässä, eikä se ratkeaisi tälläkään kertaa. Sen kahtapuolin rantakaistaleilla levittäytyi kumpuileva maasto, jossa jokaisella suvulla oli oma kuolleiden kylänsä. Ne olivat hiljaisia ja hämäriä piha-aitauksia, joita hallitsivat valtavat, oksien raskauttamat sukupuut – yksi niistä hänenkin sukuaan varten, yhdellä oksalla hänenkin terhonsa.
Lehtikään ei havissut. Tarpeeksi keskityttyään hän erotti siellä täällä hitaasti liikkeelle lähteviä varjoja, jotka saivat muodon ja kiinteytyivät vainajiksi. He näyttivät ikävystyneiltä. Nuorena hän oli vannonut, ettei hän kuoltuaan jäisi sukupuunsa alle röhnöttämään – ja vanhana häntä oli huolettanut se, ettei hän ollut lovimatkoillaan löytänyt isäänsä röhnöttämässä sukupuun alla.
Viivyttelemättä hän laskeutui kylien välissä luikerteleville ahtaille mukulakiviteille. Pari vainajaa huomasi hänet ja liukui varjoihin. Vaistosivatko he, että hän liikkui luvattomilla asioilla? Hän itse tunsi jännittyneisyytensä paistavan räikeästi tuonelan kaikille yhdeksälle tasolle ja murretuille, harmaille vyöhykkeille asti.
Mutta hän oli pelimies, yksi parhaista, ja hänen maanpäällisenä tukenaan oli apumies, johon saattoi luottaa pitkilläkin kipeillä. Jollei hän toiminut jäänmurtajana, niin kuka sitten? Manan majoille ei tultu hyppimään ruutua. Toinen muistajakaan, joka oli myynyt runokartan, ei olisi ollut jymäytettävissä. Maine kulki miehen edellä.
Väinämöinen irvisti. Vaikka hänen todellinen ruumiinsa makasi parhaillaan tiedottomana kostean tuvan lautalattialla ryijyn päällä, muinaisegyptiläinen amulettisormus puristi kipunoivasti sormea kuin se olisi ollut oikea, rajan yli salakuljetettu kahle hänen lumeruumiissaan. Apumies oli antanut sen mukaan tarkemmin selittelemättä. Nyt mielessä kummitteli epäilyksen varjo.
Oli monta syytä olla varuillaan.
Väinämöisen musta parta ja lapoihin ulottuvat hiukset kastuivat liiskaan, kun reitti vei kapean sadevyöhykkeen alta. Hän tiukensi sinistä viittaansa suojellakseen vyötäröllään riippuvaa maslukkavyötä, jonka pussit pullottivat tietäjien pakollisista. Nuo pienet ja ketterät taikaesineet olivat tuonpuoleisessa muuttuneet peilikuvikseen. Hän ei uskonut tarvitsevansa niitä tällä kipillä, mutta runokartan johdattaessa oudoille sijoille, sateen vaihtuessa sumuksi ja lähestyessään porrastettua kivikkoa hän kaivoi esiin kotkan pyrstönikaman varautuakseen keveään askeleeseen.
Aivan kuten hän oli pahaa pelännyt, runokarttaan oli piilotettu ansa kehnon riimin muodossa – portaat olisi pitänyt laskeutua joka kolmatta askelmaa eikä vain parittomilla – mutta ylimielisyyksissään hän sortui huolimattomuuteen ja irtokivi petti jalan alla. Tasapainoaisti ei pettänyt – kokeneena merisukeltajana hän tiesi vaistomaisesti oikean suunnan niinkin herkästi temppuilevassa ympäristössä kuin tuonelassa. Hieman hän kuitenkin otti nokkiinsa, ettei muistaja ollut varoittanut rapariimistä, ja liioitteli harppaustaan irtokiven paljastaman petollisen tuonenkaivon yli.
Se oli vasta puolipelastus. Hän tuli alas liian kovaa, ja porraskivikon perustukset rutisivat uhkaavasti. Samalla hänelle selvisi, että tuonenkaivo oli osa suurempaa, nopeasti aukenevaa kuilua. Reitiltä ei voinut poiketa sivuun. Eksyminen olisi tiennyt leikin loppua. Samaanipiireissä huhuttiin, että tarunhohtoiset tuonelan takaportit olivat vain maailmanhaavojen kääntöpuolia, eivätkä maailmanhaavat auenneet kahdesti samassa paikassa vaan temppuilivat kuin kiehuvan veden kuplat. Oliko hänellä vaihtoehtoja?
Portaiden rutina paheni. Hänen värähtelyaistinsa oli kehittymätöntä verrattuna joihinkin lukkisamaaneihin, muttei ollut vaikea päätellä, että pelkän ilman varassa roikkuva kivirakennelma tulisi luhistumaan. Hän pysähtyi ja kääntyi katsomaan ylös, laski portaat alusta asti ja jatkoi vastedes joka kolmannella. Jalat vilistivät kuin muurahaisella, ja silti hän näki myöhästyvänsä: sitä mukaa kun askelma jäi taakse, uusi rappu ilmestyi noidutun porraskivikon alapäähän. Taatusti vanha muistaja nauroi tällä hetkellä vatsa kippuralla.
Nyt oli otettava järki käteen ja tyydyttävä vaihtorahoihin. Hän pysähtyi, veti henkeä – ja lähti takaisin. Ylöspäin kipittäessään hän hoki Kokkoloitsua rytmikkäästi kuin rumpu. Uhkayritys onnistui. Juuri ennen kivikon luhistumista kuiluun hän vipusi kotkan pyrstönikaman väkiluotteella itsensä riippuliitoon ja laskeutui melkein saman tien tukevalle kamaralle.
Sillä oli hintansa. Hän oli ajautunut polun viereen ja reittiin repesi hiuksenhieno poikkeama. Tästä eteenpäin särö laajenisi vaihe vaiheelta venyäkseen auki kiusoittelevasti kuin karhunraudat. Mielessä vilahti kauhukuva jokaisen samaanin pahimmasta pelosta, joutumisesta täydelliseen lovijumiin. Se oli yhtä kuin valekuolema, loputon kidutus, se oli elävältä hautaus kirjavan kiven sisään.
Vielä hän olisi voinut palata ja luopua yrityksestään. Mutta runokartta oli kertakäyttöinen – se johdatti perille luotettavasti vain kerran. Jos samainen muistaja jollain ihmeen keinolla onnistuisi haalimaan uuden tarkkarunon, ja Ukko tietää, mistä hän niitä hankki, Väinämöisellä ei olisi toistamiseen siihen varaa. Se oli maksanut äidin jo tällä kerralla. Muutenkaan muistajat eivät yleensä myyneet niitä samalle samaanille kahdesti – ja miksi olisivat myyneet, tunarille?
Väinämöinen puristi hampaansa yhteen painetta tuntematta ja jatkoi vaellustaan uudesta lähtöpisteestä. Ehkä onni olisi myötä. Loppujen lopuksi poikkeama oli hiuksenhieno ja runokartan neuvoma takaportti jo kutkuttavan lähellä.
Tämä takaportti ei ollut mikä tahansa. Se johti ajassa taaksepäin.
© Jari Tammi 2002 (ote Kalevan soljesta, ss. 187-190)
.......................................................................................................................
